Laajensin tänään verkko-ohjaamisen repertuaariani uuteen ulottuvuuteen: julkaisin tutkielmaseminaarin Moodle-alustalla syyslukukauden päättymisen kunniaksi lyhyen (kesto 1:30) tervehdysvideon. Laadin videon VOA-koulutuksen verkkopajassa tutustumallani mailVU-ohjelmalla.
Videon sisältö ei ole kovin kummoinen eikä sen ohjauksellista funktiotakaan voi pitää järin merkittävänä. Mutta ei se aivan merkityksetönkään ole, tulinhan verkossa esiin omalla naamallani ja äänelläni itselleni uuden välineen kautta. Nyt kun pää on avattu, ties vaikka jatkossa käyttäisin videoita selkeämmin myös ohjaukseen esim. tehtävänantojen muodossa. Toisaalta nyt tekemäni viestin tyyppiset tervehdykset voivat myös olla itsessään tarpeellinen viestinnän muoto jatkossakin. Onhan video konkreettinen osoitus siitä, että haluan tavoittaa opiskelijat, olla kohtikäyvä. Ajattelen, että jo sellaisenaan videotervehdykset tukevat verkko-opetuksen vuorovaikutuksellisuutta.
maanantai 21. joulukuuta 2015
maanantai 14. joulukuuta 2015
Tämän portfolion kokoaminen on ollut hyvin yksityinen projekti. Mielensisäistä työskentelyä. Kirjojen selailua ja lukemista omassa työhuoneessa. Ajatusten tavoittamista ja kirjoittamista omassa rauhassa. Vasta nyt syyslukukauden lopussa oivalsin, että VOA-opinnoissa olevat kollegani eri puolilla UEF:n kampuksia ovat kukin tahoillaan samanlaisessa prosessissa. Mitähän kaikkea he ovat saaneet aikaan? Voisinko oppia jotakin heidän tuotoksistaan?
Päätin siltä istumalta käydä kurkistamassa työn alla olevia portfolioita. Opiskelijaryhmämme työskentely on edennyt monentahtisesti ja tarjolla oli eri laajuista ja syvyistä pohdintaa opettajuudesta ja verkko-opetuksesta. Teki hyvää valistaa itseään muiden prosessoineilla ja näkemyksillä.
Erittäin hyödylliseksi koin yhden kollegan laatiman Hyvän verkko-oppimisen huoneentaulun, johon oli tiivistetty verkko-opetuksen suunnittelun periaatteet. Niitä ovat muun muassa verkko-opetuksen funktion pohtiminen, ratkaisujen tekeminen pedagogia edellä, pyrkimys yksinkertaisen teknologian käyttämiseen ja avoimuus kehittämiselle. Näistä kiteytyksistä oli iloa ja apua itselleni.

perjantai 11. joulukuuta 2015
Työviikon päätteeksi ajattelin virkistää itseäni annoksella verkko-opetuksen pedagogiikkaa. Kaivoin esiin Erika Löfström ja Anne Nevgin verkko-opetusta käsittelevän artikkelin. Olin aiemmin silmäillyt artikkelia, joka otsikoiden perusteella tuntui käsittelevän teemoja, joihin olen itse kuluvana syksynä törmännyt omalla verkkokurssillani: tehtävien rytmittäminen, keskustelun edistäminen, läsnäolon ja ohjauksen toteuttaminen... Ehkä saisin tekstistä näkökulmia ja vahvistusta omalle toiminnalleni?
Otin kirjan käteeni ja aloin lukea. Lukeminen pysähtyi ensimmäiseen virkkeeseen: "Verkko-opetusta aloittelevan on syytä pohtia, miten ja miksi hän opettaa."
Kaksi kysymystä: Miten opetan? Miksi opetan?
Kaksi lyhyttä vastausta: Opetan (verkossakin) parhaan kykyni ja ymmärrykseni mukaan. Opetan (verkossa) sekä käytännön pakosta että siihen tarjoutuneesta mahdollisuudesta.
Hieman täsmennystä: Oman opettajuuden pedagogisten valmiuksien ylläpito ravitsee ja tarjoaa ärsykkeitä opettamisen kyvyilleni ja ymmärrykselleni. "Miten opetan" on siis (osaltaan) riippuvainen siitä, miten olen harjaantunut ja harjaannuttanut itseäni opettajana. Tutkielmaseminaarin vieminen verkkoon lyhyellä varoitusajalla nousi sekä (etä)opiskelijoiden tarpeista että rohkaistumisesta siihen, että voisin tehdä jotakin aivan uutta. "Miksi opetan (verkossa)" johtuu siis siitä, että käytin hyväkseni momentumin, joka alkuun johdatti minut mukavuusalueeni ulkopuolelle. Nyt muutaman kuukauden jälkeen huomaan mukavuusalueeni laajentuneen.
Täällä sitä ollaan, uudessa tilanteessa, osaltaan uudenlaisena opettajana.
__________________
Lähde:
Erika Löfstöm & Anne Nevgi, Verkko-opetuksen linjakkuus ja yhteisöllinen oppiminen. - Yliopisto-opettajan käsikirja. Toim. Sari Lindblom-Ylänne & Anne Nevgi. 2. painos. Helsinki: WSOY 2011. 300-317.

tiistai 8. joulukuuta 2015
Olen tänään silmäillyt Sanna Vehviläisen teosta Ohjaustyön opas. Yhteistyössä kohti toimijuutta. Teoksen loppupuolella käsitellään ohjausta pedagogiikkana eli mitä taitoja ja asenteita se harjoittaa ohjattavissa. Vehviläinen tarkastelee ohjausta pedagogiikkana tutkielman ohjaamisen kontekstissa. Aihepiiri on itselleni läheinen paraikaa käynnissä olevaan verkkopohjaisen graduseminaarin johdosta.
Vehviläisen tarkastelun pääpaino on ohjaajan toiminnassa: minkälaisia ohjattavien taitoja ja valmiuksia vahvistavia ratkaisuja hän voi löytää ohjauksen arkipäivässä ilmeneviin ongelmiin. Oli ilahduttava lukea ohjauksen ongelmista niiden pedagogista merkitystä korostavasta näkökulmasta. Vehviläinen käyttää tästä nimitystä ohjauksellinen ongelmanratkaisu.
Opponoinnin ohjeistaminen, keskustelun tukeminen, kirjoittamista arkailevien opiskelijoiden ohjaaminen tekstin tuottamiseen... Toiminta ja ratkaisut näissä käytännön ohjaustyön ilmentymissa ovat myös pedagogiikkaa. Vehviläisen mukaan toimijuutta vahvistava työprosessi on eduksi oppimistulosten kannalta. Hyvä työskentelyprosessi tuottaa kokemuksen kehittymisestä ja toimijuuden muutoksesta, joilla on opsikelijalle opinnäytetyötä laajempi merkitys.
Pedagogiikka siis ilmenee ohjauksen tavoitteellisuudessa, siinä, että etsitään ratkaisuja tutkielman tekemisen perusongelmiin. Millä tasoilla ratkaisuja etsitään? Minkälaista osaamista tavoitellaan? Millainen osaaminen on tavoitellun tuloksen kannalta tärkeää? Millä keinoin päästään ongelmiksi muodostuneitten asioitten yli? Vastaukset synnyttävät pedagogisia ratkaisuja, joilla ohjaus vie oppilaan prosessia ja oppimista eteenpäin.

perjantai 4. joulukuuta 2015
Vastasin juuri UEF:n opetushenkilökunnalle suunnattuun Digiopetuksen valmiudet -kehityshankkeen kyselyyn. Monivalintakysymyksissä minusta muodostui seuraava profiili:
Monivalintatehtävien jälkeen kyselyssä oli kaksi avointa kysymystä. Niistä toinen kuului seuraavasti: "Yliopistomme tavoitteena on olla Suomen paras yliopistollinen oppimisympäristö vuoteen 2020 mennessä. Millainen mielestäsi tällainen ympäristö olisi ja miten siihen päästään?"
Tässä vastaukseni:
Vastaus riippuu pitkälti siitä, mitä parhaudella tarkoitetaan? Hyvä tulos eli OPM:n ja KELA:n mitoittamassa optimiajassa valmistuminen ei välttämättä tarkoita, että oppimisympäristö olisi paras - vaikka se olisi äärimmäisen tehokas. Näen oppimisympäristön parhauden kokonaisvaltaisesti työntekijöiden ja opiskelijoiden hyvänä viihtyvyytenä, jossa motivaatio työtä ja opiskelua kohtaan on kohdillaan. Paras oppimisympäristö on fyysisesti, henkisesti ja teknologisesti selkeä. Ilmapiiriltään se on yhteisöllinen (ilmenee niin sosiaalisesti kuin opetuksen ja tutkimuksen käytännöissä). Fyysinen oppimisympäristö teknologioineen on joustava, helposti lähestyttävä ja muuntautumiskykyinen.
Mutta miten tällaiseen päästään? Tarvitaan aikaa - siis aivan konkreettisesti väljyyttä olemiseen ja tekemiseen, jotta uudenlainen hyvä oleminen ja tekeminen voi todentua. Yliopiston rahoituksen muutokset, henkilöstön leikkaukset ja tulosvastuun korostaminen ensisijaisena toimintaa ohjaavana periaatteena eivät ole otollinen asetelma. Pitäisikö tapahtua todellinen romahdus, jotta jotain uutta voi kasvaa tilalle? Vai onko mahdollista, että nykyjärjestelmän puitteissa ja sen linjauksista huolimatta jotain aivan päinvastaista voisi alkaa syntyä?
- suhtaudun opetusteknologisisiin sovelluksiin arasti
- pidän niitä mahdollisina ja mielekkäinä
- kokemusta niiden käytöstä on vähän
- saatan jatkossa käyttää niitä aiempaa enemmän
Monivalintatehtävien jälkeen kyselyssä oli kaksi avointa kysymystä. Niistä toinen kuului seuraavasti: "Yliopistomme tavoitteena on olla Suomen paras yliopistollinen oppimisympäristö vuoteen 2020 mennessä. Millainen mielestäsi tällainen ympäristö olisi ja miten siihen päästään?"
Tässä vastaukseni:
Vastaus riippuu pitkälti siitä, mitä parhaudella tarkoitetaan? Hyvä tulos eli OPM:n ja KELA:n mitoittamassa optimiajassa valmistuminen ei välttämättä tarkoita, että oppimisympäristö olisi paras - vaikka se olisi äärimmäisen tehokas. Näen oppimisympäristön parhauden kokonaisvaltaisesti työntekijöiden ja opiskelijoiden hyvänä viihtyvyytenä, jossa motivaatio työtä ja opiskelua kohtaan on kohdillaan. Paras oppimisympäristö on fyysisesti, henkisesti ja teknologisesti selkeä. Ilmapiiriltään se on yhteisöllinen (ilmenee niin sosiaalisesti kuin opetuksen ja tutkimuksen käytännöissä). Fyysinen oppimisympäristö teknologioineen on joustava, helposti lähestyttävä ja muuntautumiskykyinen.
Mutta miten tällaiseen päästään? Tarvitaan aikaa - siis aivan konkreettisesti väljyyttä olemiseen ja tekemiseen, jotta uudenlainen hyvä oleminen ja tekeminen voi todentua. Yliopiston rahoituksen muutokset, henkilöstön leikkaukset ja tulosvastuun korostaminen ensisijaisena toimintaa ohjaavana periaatteena eivät ole otollinen asetelma. Pitäisikö tapahtua todellinen romahdus, jotta jotain uutta voi kasvaa tilalle? Vai onko mahdollista, että nykyjärjestelmän puitteissa ja sen linjauksista huolimatta jotain aivan päinvastaista voisi alkaa syntyä?
keskiviikko 2. joulukuuta 2015
Intensiivinen syksy. Näihin sanoihin kiteytyy tässä blogissa parin kuukauden hiljaisuutena näkynyt kausi. Aika on vierähtänyt nopeasti pedagogisten opintojen ja työn parissa. Tekemisen reflektointi on jäänyt vähäiseksi, syynä "reaktiivisuuteen pakottava hektinen arki" - kuten eräs entinen kollegani olisi todennut. Viimeisimpiin aikoihin mahtuu monenlaista ajatteluani ja taitojani opettajana kehittäneitä asioita, kokemuksia ja tekemistä. Niitä ryhdyn nyt kerimään auki ja sanoittamaan.
Aloitan yliopistopedagogiikan opintojen sosiaalisesti rikastuttavasta ja yliopiston moni-ilmeisyyteen tutustuttavasta ulottuvuudesta. En osaa sanoa, onko opinnoissa parasta omaan kehittymiseen ja omaan tekemiseen liittyvät vaikutukset vai aito oppiaineet ja alat ylittävän yhteyden ja jakamisen kokemus. Vai olisiko niin, että molemmat ovat parempia? Yhtä kaikki, on kertakaikkisen hienoa päästä tekemisiin eri aloilta olevien opettajakollegoiden kanssa. Opetus on meitä kaikkia yhdistävä asia. Osastoihin lokeroituneet arkinen opetustyömme ei valitettavasti useinkaan tarjoa oman tehtävän rajat ylittävää kohtaamista ja jakamista toisaalla samaa työtä tekevien kesken. Yliopistopedagogiikan opinnoissa tapahtuu juuri näin. Hienoa! Kiitos!

Tilaa:
Kommentit (Atom)