Helmikuu on tuonut mukanaan toiseen oppimiskokeiluun valmistautumisen. Kokeilu painottuu viestintään verkko-opetuksessa. Aihe on viime viikolla osoittanut ajankohtaisuutensa. Pari käynnissä olevalla verkkokurssilla olevaa opiskelijaa antoi minulle kahdenkeskisen viestittelyn yhteydessä palautetta kurssin toteuttamisesta. Toinen piti työskentelyohjeita epäselvinä, toinen taas pohti oliko verkkokurssin työmäärä aivan kohtuullinen ja tehtävien rytmitys kohdallaan.

Saamani palaute on arvokasta monella tapaa. Pyytämättä annettu palaute kertoo opiskelijan todellisesta ongelmasta. Kun tilanne tulee opettajan tietoon, asialle on mahdollista tehdä jotakin yhdessä. Nyt saamani palaute myös mahdollistaa opetuksen kehittämisen - tämänvuotisen kurssin ohjeistuksen, mitoituksen ja rytmityksen tarkistaminen toivoakseni parantaa ensi syksynä saman kurssin aloittavien opiskelijoiden tilannetta. Lisäksi rakentavassa hengessä annettu ja vastaanotettu palaute edistää opiskelijan ja opettajan yhteyttä ja keskinäistä luottamusta. Nyt esille nostetuista aiheista syntyi hyvää keskustelua, jossa oman kokemukseni mukaan päästiin kummassakin tapauksessa molempien osapuolten kannalta hyvään lopputulokseen.

Kiitos siis palautteesta, arvon opiskelijat!

Olen tänään silmäillyt Sanna Vehviläisen teosta Ohjaustyön opas. Yhteistyössä kohti toimijuutta. Teoksen loppupuolella käsitellään ohjausta pedagogiikkana eli mitä taitoja ja asenteita se harjoittaa ohjattavissa. Vehviläinen tarkastelee ohjausta pedagogiikkana tutkielman ohjaamisen kontekstissa. Aihepiiri on itselleni läheinen paraikaa käynnissä olevaan verkkopohjaisen graduseminaarin johdosta.

Vehviläisen tarkastelun pääpaino on ohjaajan toiminnassa: minkälaisia ohjattavien taitoja ja valmiuksia vahvistavia ratkaisuja hän voi löytää ohjauksen arkipäivässä ilmeneviin ongelmiin. Oli ilahduttava lukea ohjauksen ongelmista niiden pedagogista merkitystä korostavasta näkökulmasta. Vehviläinen käyttää tästä nimitystä ohjauksellinen ongelmanratkaisu.

Opponoinnin ohjeistaminen, keskustelun tukeminen, kirjoittamista arkailevien opiskelijoiden ohjaaminen tekstin tuottamiseen... Toiminta ja ratkaisut näissä käytännön ohjaustyön ilmentymissa ovat myös pedagogiikkaa. Vehviläisen mukaan toimijuutta vahvistava työprosessi on eduksi oppimistulosten kannalta. Hyvä työskentelyprosessi tuottaa kokemuksen kehittymisestä ja toimijuuden muutoksesta, joilla on opsikelijalle opinnäytetyötä laajempi merkitys.

Pedagogiikka siis ilmenee ohjauksen tavoitteellisuudessa, siinä, että etsitään ratkaisuja tutkielman tekemisen perusongelmiin. Millä tasoilla ratkaisuja etsitään? Minkälaista osaamista tavoitellaan? Millainen osaaminen on tavoitellun tuloksen kannalta tärkeää? Millä keinoin päästään ongelmiksi muodostuneitten asioitten yli? Vastaukset synnyttävät pedagogisia ratkaisuja, joilla ohjaus vie oppilaan prosessia ja oppimista eteenpäin.

Vastasin juuri UEF:n opetushenkilökunnalle suunnattuun Digiopetuksen valmiudet -kehityshankkeen kyselyyn. Monivalintakysymyksissä minusta muodostui seuraava profiili:

• suhtaudun opetusteknologisisiin sovelluksiin arasti
• pidän niitä mahdollisina ja mielekkäinä
• kokemusta niiden käytöstä on vähän
• saatan jatkossa käyttää niitä aiempaa enemmän

Taidan olla aivan oikealla kurssilla, olenhan nimenomaan parantamassa verkko-opetuksen taitojani!

Monivalintatehtävien jälkeen kyselyssä oli kaksi avointa kysymystä. Niistä toinen kuului seuraavasti: "Yliopistomme tavoitteena on olla Suomen paras yliopistollinen oppimisympäristö vuoteen 2020 mennessä. Millainen mielestäsi tällainen ympäristö olisi ja miten siihen päästään?"

Tässä vastaukseni:

Vastaus riippuu pitkälti siitä, mitä parhaudella tarkoitetaan? Hyvä tulos eli OPM:n ja KELA:n mitoittamassa optimiajassa valmistuminen ei välttämättä tarkoita, että oppimisympäristö olisi paras - vaikka se olisi äärimmäisen tehokas. Näen oppimisympäristön parhauden kokonaisvaltaisesti työntekijöiden ja opiskelijoiden hyvänä viihtyvyytenä, jossa motivaatio työtä ja opiskelua kohtaan on kohdillaan. Paras oppimisympäristö on fyysisesti, henkisesti ja teknologisesti selkeä. Ilmapiiriltään se on yhteisöllinen (ilmenee niin sosiaalisesti kuin opetuksen ja tutkimuksen käytännöissä). Fyysinen oppimisympäristö teknologioineen on joustava, helposti lähestyttävä ja muuntautumiskykyinen.

Mutta miten tällaiseen päästään? Tarvitaan aikaa - siis aivan konkreettisesti väljyyttä olemiseen ja tekemiseen, jotta uudenlainen hyvä oleminen ja tekeminen voi todentua. Yliopiston rahoituksen muutokset, henkilöstön leikkaukset ja tulosvastuun korostaminen ensisijaisena toimintaa ohjaavana periaatteena eivät ole otollinen asetelma. Pitäisikö tapahtua todellinen romahdus, jotta jotain uutta voi kasvaa tilalle? Vai onko mahdollista, että nykyjärjestelmän puitteissa ja sen linjauksista huolimatta jotain aivan päinvastaista voisi alkaa syntyä?

Intensiivinen syksy. Näihin sanoihin kiteytyy tässä blogissa parin kuukauden hiljaisuutena näkynyt kausi. Aika on vierähtänyt nopeasti pedagogisten opintojen ja työn parissa. Tekemisen reflektointi on jäänyt vähäiseksi, syynä "reaktiivisuuteen pakottava hektinen arki" - kuten eräs entinen kollegani olisi todennut. Viimeisimpiin aikoihin mahtuu monenlaista ajatteluani ja taitojani opettajana kehittäneitä asioita, kokemuksia ja tekemistä. Niitä ryhdyn nyt kerimään auki ja sanoittamaan.

Aloitan yliopistopedagogiikan opintojen sosiaalisesti rikastuttavasta ja yliopiston moni-ilmeisyyteen tutustuttavasta ulottuvuudesta. En osaa sanoa, onko opinnoissa parasta omaan kehittymiseen ja omaan tekemiseen liittyvät vaikutukset vai aito oppiaineet ja alat ylittävän yhteyden ja jakamisen kokemus. Vai olisiko niin, että molemmat ovat parempia? Yhtä kaikki, on kertakaikkisen hienoa päästä tekemisiin eri aloilta olevien opettajakollegoiden kanssa. Opetus on meitä kaikkia yhdistävä asia. Osastoihin lokeroituneet arkinen opetustyömme ei valitettavasti useinkaan tarjoa oman tehtävän rajat ylittävää kohtaamista ja jakamista toisaalla samaa työtä tekevien kesken. Yliopistopedagogiikan opinnoissa tapahtuu juuri näin. Hienoa! Kiitos!